 |
| Kesällä 2016 Salpalinjalla pojan kanssa. |
Sitten eräänä tammikuisena iltana vuonna 2009 klo 20.26 minusta tuli pienen pojan äiti. Kätilö sanoi mulle, että hoidetaan tämä alta pois ennen puoliyhdeksän uutisia ja niinhän siinä kävi, jopa neljä minuuttia etuajassa. Minulla oli sitten pieni avuton poika, jonka ei pitänyt osata mitään, mutta osasi se, syödä. Kätilö sanoi, että soitelkaa sitten kelloa, kun poika ei enää halua syödä. No, kätilö tuli takas ennen kuin poika lopetti ja kysyi, että vieläkö se jatkaa.. Imetys sujui jatkossakin hyvin eli ei tullut ongelmia sillä saralla.
 |
| Oli se poika pieni, kun minun pienet kädet näyttää isoille. |
Vauvavuosi oli minusta helppo lapsenhoidollisesti. En ole ikinä nukkunut paljoa enkä todellakaan säännöllisesti ja imetyshormoonit kai buustaa hyvin ihmisen valvomiskykyä. Vauvaa osasin hoitaa ensimmäisestä päivästä lähtien ja olinhan niitä aikaisemminkin hoitanut. Jotenkin se taito tuli kuin selkärangasta, en jännittänyt/panikoinut suurempia. Vauva kasvoi melkoista vauhtia ja saavutti kunnioitettavan 10 kilon rajapyykin 5 kk:n iässä.
Johtuen monesta muusta asiasta jäi tämä ensimmäinen vuosi mieleen varsin hämyisenä, ehkä jopa parempi, että en muista kaikkea. Tavallaan elämäni merkittävin ja kauhein vuosi samassa luvussa. Äitiyden kannalta kuitenkin tavallaan helppo.
Pojan toisen elinvuoden alussa olin ihan helvetin väsynyt. Ihan loogisesta syystä, jos nukkuu joka yö max. 45 min. putkeen ja sitten herää, niin kyllä pidemmän päälle rasittaa rautaisempaakin tyyppiä. Ilman isovanhempia olisi varmaan käynyt kurjemmin, olisi jaksaminen loppunut. Pääsiäisenä 2010 lapsukainen vierotettiin kertalaakista tissibaarista, ja sen jälkeen huudettiin pari yötä ja alkoi helpottamaan. Ensimmäistä kertaa pojan syntymän jälkeen olin useamman yön evakkoreissussa, jotta hän ei kohtaisi tuttua ruokabaaria ja kokisi sen houkutusta. Ennen tätä vieroitusta tuli kirpputorilta löytämäni kiikkutuoli kummallekin varsin tutuksi. Siinä keinuttiin ja välissä yhdessäkin itkettiin. Ja sama skenario jatkui vielä vähän aikaa vieroituksen jälkeenkin.
 |
| Metsäautoradat tulivat pikku-miehelle tutuksi äidin kiipeilyharrastuksen takia. |
Tämän jälkeen seurasi vaihe, missä löytyi pojan tempperamentti. Huh ja huh, loppua ei näy. Poika on yhtä vahva huudoissa kuin mökötyksessäkin.. eikä päähän silittely auttanut. Muutamia vuosia myöhemmin selvisi syykin: aistiyliherkkyys. Aistiyliherkkä, kun voi tuntea otsaan silittelyn kipuna. Ennen tätä tietoa ihmettelin, että miksi tähän poikaan ei silittely toimi, kun muiden lapset aiemmin olivat siitä hyvin rauhoittuneet.
Kun lähdin töihin pojan ollessa noin 1 v 8 kk niin nautin täysin siemauksin rauhallisista lounaista ja vessakäynneistä. Päiväkoti osoittautui helmeksi. Siihen paikkaan olin koko ajan tyytyväinen. Ilman sen päiväkodin ihanaa henkilökuntaa olisi myös jäänyt moni asia huomaamatta. Ja en kokenut huonoa omaantuntoa töihin menosta, minä kun en ole mikään "pullantuoksuinen äiti".
 |
| Pojalla on jo takanaan monta retkeä ja telttayötä. Tämä kuva on Olhavan kiipeily- reissulta. |
Pojalla meni päiväkodissa niin kauan varsin hyvin ennen kuin muutkin lapset saivat omaa tahtoa siinä kolmen ikävuoden kohdilla. Siihen asti hän oli ikäistensä joukossa pitkälti määritellyt leikkien kulun. Muutamaa vuotta myöhemmin, ehkä viisivuotiaana poika kerran tokaisi: "Mie haluan isona päiväkotiin töihin, koska tädit saa määrätä, mitä pitää tehä." Käytiin sitten keskustelua asiasta, että on niitä muitakin ammatteja, joissa saa määrätä. Ennen tätä keskustelua olin jo tajunnut, että poikani omaa paljon ajatuksia.
Miten sen nyt sanoisi; poikaani on vaikea jymäyttää. Jo ihan pienenä oli ihan turha väittää, että lusikka on lentokone ja sen jälkeen suu on haavi auki ja ruoka on helppo sujauttaa sisään.. ehei. Tämä ei koskaan toiminut. Lisäksi, kun hän kysyy kysymyksen niin siiihen pitää sitten vastata pohjamutia myöten. Erityisen mieleenpainuva on ollut tämä keskustelu: "Mistä toi talo on tehty? Mistä tiili on tehty? Mistä savea saa?" jne. Myös vedenkiertokulku piti selventää varhaisessa vaiheessa, ja keskustelu lähti siitä, että "miten vesi voi tulla taivaalta?"
 |
| Pihatöissä. |
Yllä mainitut ovat ns. niitä helppoja kysymyksiä. Mutta, kun minun pitäisi osata selittää mekaanisia asioita, niin ei vaan onnistu. Ei ole kauaa, kun rakas poikani valisti minua mutterin kiertosuunnan suhteen. Ja jos minä kaivan työkalut esiin, niin poika tulee paikalle katsomaan tilannetta kuin maailman kahdeksannetta ihmettä, ja saattaapa vielä ottaa videotakin. Tai jos teen muuta minulle hänen mielestään epätyypillistä. Palautekin tehdystä työstä on onneksi usein "kannustavaa": "Äiti sie onnistuit! Oho!"
Viimeiset pari vuotta tämä äitiys on ollut minulle melkoista selviytymiskamppailua. Aina, kun vedät henkeä helpotuksesta, niin mutkan takana odottaa uusi käänne. Joskus on helvetin yksinäistä, vaikka onneksi en ole ollut missään kohtaan ilman tukea tässä jatkuvassa ristiaallokossa. Kehitystä tapahtuu, mutta välillä on niitä hemmetin epätoivoisia hetkiä. Ehdottomasti vaikeinta on se, että pojassa asuu mieletön potentiaali, mutta hän ei itse vaan näe sitä.
 |
| Pyörän puhistaminen on tarkkaa. |
Poika oli koulussa tehdystä itsearvioinnista todella tyytyväinen, kun opettaja oli sanonut, että "sinä olit ainakin rehellinen". Pari vahvuusaluettakin hän oli onneksi löytänyt ja lukemaan oppiminen tuottaa suurta iloa. Totesi ihan vasta "lukeminen on hyödyllinen taito koulussa". Omien haasteiden tunnistaminen on kehityksen alku. On muuten sydäntä raastavaa, kun poika älykkäästi analysoi omia virheitään eikä niihin löydä helppoja vastauksia.
Viiltävän analyyttinen ajattelu ja kaikkien asioiden / ihmisten havainnointi voi olla todella rankkaa, etenkin isoissa ihmisryhmissä kuten luokassa. Minun ja pojan yhteinen kirous ja rikkaus, erona se, että minua ei haittaa isot ihmismassat, joista poika ei pidä. Voisimme olla kummatkin ymmärtäväisempiä itsellemme.
P.S. Vaikka en aina ymmärtäisi sinua, yritän ymmärtää ja rakastan aina sinua, poikani. ❤
