Haastava laji - äitiys

Olen tässä taas tänä vuonna joutunut paljon miettimään äitiyttä ja siihen liittyviä asioita. Itse olen ollut äiti aika tasan 7 vuotta ja 11 kk. Noin 8 vuotta sitten olin luonnollisesti odottavan jännittävissä ongelmissa, aivan uusi elämänvaihe oli alkamassa, minusta tulisi äiti.

Kesällä 2016 Salpalinjalla pojan kanssa.

Sitten eräänä tammikuisena iltana vuonna 2009 klo 20.26 minusta tuli pienen pojan äiti. Kätilö sanoi mulle, että hoidetaan tämä alta pois ennen puoliyhdeksän uutisia ja niinhän siinä kävi, jopa neljä minuuttia etuajassa. Minulla oli sitten pieni avuton poika, jonka ei pitänyt osata mitään, mutta osasi se, syödä. Kätilö sanoi, että soitelkaa sitten kelloa, kun poika ei enää halua syödä. No, kätilö tuli takas ennen kuin poika lopetti ja kysyi, että vieläkö se jatkaa.. Imetys sujui jatkossakin hyvin eli ei tullut ongelmia sillä saralla.

Oli se poika pieni, kun minun
pienet kädet näyttää isoille.

Vauvavuosi oli minusta helppo lapsenhoidollisesti. En ole ikinä nukkunut paljoa enkä todellakaan säännöllisesti ja imetyshormoonit kai buustaa hyvin ihmisen valvomiskykyä. Vauvaa osasin hoitaa ensimmäisestä päivästä lähtien ja olinhan niitä aikaisemminkin hoitanut. Jotenkin se taito tuli kuin selkärangasta, en jännittänyt/panikoinut suurempia. Vauva kasvoi melkoista vauhtia ja saavutti kunnioitettavan 10 kilon rajapyykin 5 kk:n iässä.

Johtuen monesta muusta asiasta jäi tämä ensimmäinen vuosi mieleen varsin hämyisenä, ehkä jopa parempi, että en muista kaikkea. Tavallaan elämäni merkittävin ja kauhein vuosi samassa luvussa. Äitiyden kannalta kuitenkin tavallaan helppo.

Pojan toisen elinvuoden alussa olin ihan helvetin väsynyt. Ihan loogisesta syystä, jos nukkuu joka yö max. 45 min. putkeen ja sitten herää, niin kyllä pidemmän päälle rasittaa rautaisempaakin tyyppiä. Ilman isovanhempia olisi varmaan käynyt kurjemmin, olisi jaksaminen loppunut. Pääsiäisenä 2010 lapsukainen vierotettiin kertalaakista tissibaarista, ja sen jälkeen huudettiin pari yötä ja alkoi helpottamaan. Ensimmäistä kertaa pojan syntymän jälkeen olin useamman yön evakkoreissussa, jotta hän ei kohtaisi tuttua ruokabaaria ja kokisi sen houkutusta. Ennen tätä vieroitusta tuli kirpputorilta löytämäni kiikkutuoli kummallekin varsin tutuksi. Siinä keinuttiin ja välissä yhdessäkin itkettiin. Ja sama skenario jatkui vielä vähän aikaa vieroituksen jälkeenkin.

Metsäautoradat tulivat pikku-miehelle
tutuksi äidin kiipeilyharrastuksen
takia.

Tämän jälkeen seurasi vaihe, missä löytyi pojan tempperamentti. Huh ja huh, loppua ei näy. Poika on yhtä vahva huudoissa kuin mökötyksessäkin.. eikä päähän silittely auttanut. Muutamia vuosia myöhemmin selvisi syykin: aistiyliherkkyys. Aistiyliherkkä, kun voi tuntea otsaan silittelyn kipuna. Ennen tätä tietoa ihmettelin, että miksi tähän poikaan ei silittely toimi, kun muiden lapset aiemmin olivat siitä hyvin rauhoittuneet.

Kun lähdin töihin pojan ollessa noin 1 v 8 kk niin nautin täysin siemauksin rauhallisista lounaista ja vessakäynneistä. Päiväkoti osoittautui helmeksi. Siihen paikkaan olin koko ajan tyytyväinen. Ilman sen päiväkodin ihanaa henkilökuntaa olisi myös jäänyt moni asia huomaamatta. Ja en kokenut huonoa omaantuntoa töihin menosta, minä kun en ole mikään "pullantuoksuinen äiti".

Pojalla on jo takanaan monta
retkeä ja telttayötä. Tämä
kuva on Olhavan kiipeily-
reissulta.

Pojalla meni päiväkodissa niin kauan varsin hyvin ennen kuin muutkin lapset saivat omaa tahtoa siinä kolmen ikävuoden kohdilla. Siihen asti hän oli ikäistensä joukossa pitkälti määritellyt leikkien kulun. Muutamaa vuotta myöhemmin, ehkä viisivuotiaana poika kerran tokaisi: "Mie haluan isona päiväkotiin töihin, koska tädit saa määrätä, mitä pitää tehä." Käytiin sitten keskustelua asiasta, että on niitä muitakin ammatteja, joissa saa määrätä. Ennen tätä keskustelua olin jo tajunnut, että poikani omaa paljon ajatuksia.

Miten sen nyt sanoisi; poikaani on vaikea jymäyttää. Jo ihan pienenä oli ihan turha väittää, että lusikka on lentokone ja sen jälkeen suu on haavi auki ja ruoka on helppo sujauttaa sisään.. ehei. Tämä ei koskaan toiminut. Lisäksi, kun hän kysyy kysymyksen niin siiihen pitää sitten vastata pohjamutia myöten. Erityisen mieleenpainuva on ollut tämä keskustelu: "Mistä toi talo on tehty? Mistä tiili on tehty? Mistä savea saa?" jne. Myös vedenkiertokulku piti selventää varhaisessa vaiheessa, ja keskustelu lähti siitä, että "miten vesi voi tulla taivaalta?"

Pihatöissä.

Yllä mainitut ovat ns. niitä helppoja kysymyksiä. Mutta, kun minun pitäisi osata selittää mekaanisia asioita, niin ei vaan onnistu. Ei ole kauaa, kun rakas poikani valisti minua mutterin kiertosuunnan suhteen. Ja jos minä kaivan työkalut esiin, niin poika tulee paikalle katsomaan tilannetta kuin maailman kahdeksannetta ihmettä, ja saattaapa vielä ottaa videotakin. Tai jos teen muuta minulle hänen mielestään epätyypillistä. Palautekin tehdystä työstä on onneksi usein "kannustavaa": "Äiti sie onnistuit! Oho!"

Viimeiset pari vuotta tämä äitiys on ollut minulle melkoista selviytymiskamppailua. Aina, kun vedät henkeä helpotuksesta, niin mutkan takana odottaa uusi käänne. Joskus on helvetin yksinäistä, vaikka onneksi en ole ollut missään kohtaan ilman tukea tässä jatkuvassa ristiaallokossa. Kehitystä tapahtuu, mutta välillä on niitä hemmetin epätoivoisia hetkiä. Ehdottomasti vaikeinta on se, että pojassa asuu mieletön potentiaali, mutta hän ei itse vaan näe sitä.

Pyörän puhistaminen on tarkkaa.

Poika oli koulussa tehdystä itsearvioinnista todella tyytyväinen, kun opettaja oli sanonut, että "sinä olit ainakin rehellinen". Pari vahvuusaluettakin hän oli onneksi löytänyt ja lukemaan oppiminen tuottaa suurta iloa. Totesi ihan vasta "lukeminen on hyödyllinen taito koulussa". Omien haasteiden tunnistaminen on kehityksen alku. On muuten sydäntä raastavaa, kun poika älykkäästi analysoi omia virheitään eikä niihin löydä helppoja vastauksia.

Viiltävän analyyttinen ajattelu ja kaikkien asioiden / ihmisten havainnointi voi olla todella rankkaa, etenkin isoissa ihmisryhmissä kuten luokassa. Minun ja pojan yhteinen kirous ja rikkaus, erona se, että minua ei haittaa isot ihmismassat, joista poika ei pidä. Voisimme olla kummatkin ymmärtäväisempiä itsellemme.

P.S. Vaikka en aina ymmärtäisi sinua, yritän ymmärtää ja rakastan aina sinua, poikani. ❤

Ampumaharjoitukset pienoiskiväärillä

Tänään oli kiipeilemässä pari tuntia, ja sitten tänään myöhemmin jatkamaan ampumisharjoituksia. Onko järkevää mennä harjoittelemaan ampumista kiipeämisen jälkeen on toinen juttu.. Omaa poikaa, kun kuvasin boulderoimassa niin en meinannu jaksaa pitää kännykkää ylhäällä videon ottamista varten, ja myöhemmin samana päivänä piti jaksaa kannatella asetta.

Mentiin Ruissalon ampumahiihtoradalle ampumaan Mauser 203 clr .22LR -pienoiskiväärillä. Ensimmäiseksi Jani kohdisti asetta, ja Onni oli mukana ja antamassa panoksia. Onni halusi myös kovasti ampua, mutta kun pääsi yrittämään ja ensimmäisellä ei osunut nin päätti olla ampumatta..

Sitten alkoi minun ampumisharjoitukset. Inhottavia kuvioita oli piirretty minun ampumisharjoituksia varten. Aluksi taas piti löytää oikea asento makuulta ampumiseen. En tiedä, miten asennot voi olla mulle JOKA lajissa, niin vaikeita. Asentojen vaikeudet seuraa minua tanssista kiipeilyyn, ja näköjään ampumiseenkin. Kuvat ovatkin korvaamattomia, ihan oppimisenkin vuoksi.

Piti osua ja osuin jonkun verran va-
semman yläkulman maaliin.

Ensimmäisenä piti osua yllä olevassa kuvassa näkyviin maaleihin. Tähtäsin vasemman yläkulman kuvioon. Osuin omasta mielestäni kahdella ensimmäisellä laukauksella, mutta sen lisäksi pitä vielä ampua kolme lisää, että näkyi pysyivätkö osumat samassa paikassa. Kohtuu hyvin osuin, ja viimeiset kolme osuivat paremmin, kun katsoi minne kaksi ensimmäistä osui. Ensimmäiset kaksi olivat vasemman puoleiset osumat.

Seuraavaksi siirryttiin astetta hankalampii maaleihin.. Tuuli haittasi kokematonta ampujaa ja paljon. Tähtäsin kolmioon, ympyröihin sekä pystyssä olevaa viivaan eikä kunnollisia osumia tullut yhtään.

Seuraavaksi siirryttiin harjoittelemaan ampumista istuma-asennosta. Oli vaikeeta. Miten pidät hyvän asennon? Miten pidät aseen oikeessa asennossa? Onneksi vatsalihaksia on tullut treenattu kiipeilyn takia ja staattisia pitoja muutenkin. Vatsalihakset jaksoivat pitää ampuma-asennon, kun se vihdon löytyi, mutta käsi osoittautui heikommaksi, vaikka muutama osuma tulikin.

Oli hankalaa löytyää hvyä istu-
ma-ampuma-asento.

Istuma-ampuma-asennon jälkeen vielä treenattiin ampumista seisoma-asennosta. Asento sentäs alkoi löytyä, mutta osumia ei tullut. Ei vaikka välillä piti hetken lepoja, kun huomasi, että etenkin vasen käsi ei jaksanut ja aseen piippu alkoi (siitäkin) johtuen tärisemään. Luulen, että sain kiinni jutun juonesta, mutta en jaksanut enää pitää asetta tarpeeksi hyvin paikoillaan osumien saamiseksi. Kun palasin takaisin makuulle, niin jälleen tuli osumia, joten tähtäys oli taas kunnossa. Tänään ampumiseen käytettiin Lapua Master -patruunoita, jota nykyään vastaavat Center-X:t.

Ammunnan jälkeen pääsin myös puhistamaan asetta. Nämä näppäryysjutut ei niin ole minua varten, niin tämäkin onnistui vähän "yritys ja erehdys" -taktiikalla.

Mauser 203 clr .22LR -pienoiskivääri.

Tänään piti myös vähän sovitella varusteliivejä ja taktisia housuja. Housut olivat jo ampumassakin jalassa, ja hyvin toimivat.

Partiopolun alku - nyt ja aiemmin

Tämän kerran aihe sikisi siitä, että poikani Onni meni tänään partioon. Onko poikani tosiaan niin vanha, että siitä tuli tänään kolkkapoika? Ja kuinka monta vuotta sitä itse on tullut oltua partiossa? Tuleeko tästä Onnille yhtä ikimuistoinen ensimmäinen päivä korpparina kuin minullla oli aikoinaan Kantsuna?

Onni ensimmäisellä partioleiririllä, Kilkkeellä.

Muistan kuin eilisen päivän, kun olin ensimmäistä kertaa Karhulan Kanttarellien Syysrysäyksessä eli lippukunnan syyskauden avaustapahtumassa, missä uudet voivat ilmoittautua partioon mukaan. Ilman ystävääni Ainoa sinne ei olisi tullut päädyttyä, sillä Aino soitti lähdetkö kanssa ja lähdinhän minä. Muistan, että Syysrysäyksen paikkana oli Kolmikulma ja sitä ei uskottu, että minun nimi on MINNI. Tästä huolimatta aloitin seuraavalla viikolla Naalit-vartiossa ja kokoontumiset olivat Kantola-nimisellä partiokololla.

Partion ensimmäisestä syksystä muistan naurun ja innostuksen sekä ensimmäisen partiosyysleirini La'Viiruksen, joka pidettiin Valkealassa. La'Viiruksella sai palella, sahata puuta ja lämmittää öisin kaminaa eikä ollut mitään rakennuksia. Ainoastaan yksi pressusta tehty katos ja kaksi puolijoukkuetelttaa. Toisessa teltassa tehtiin ruokaa ja toisessa nukuttiin sekä valvottiin kipinässä, jotta kaikilla oli lämmin. Heti leirin jälkeen mentiin Jaalaan hakemaan pikkuveljeäni kotiin serkkujen luota ja tätini muistaa aina, että torkahtelin kahvipöydässä: välilllä selitystä solkenaan ja toisessa hetkessä torkahdus.

Partiohuivini.

Seuraavaksi partiosta on jäänyt mieleen ensimmäinen Suurjuhla, nimi ehkä Maininki Helsingissä ja sen jälkeen vuotta myöhemmin piirileiri Lohi Utissa. Piirileiriltä jäi erityisesti mieleen ranta-aerobic ja Haikki.

Tämän jälkeen taisin saada jo kutsun vartionjohtajakurssille. Taisi olla vielä Ilonan lähettämä kortti kotiin. Vartionjohtajakurssin jälkeen alettiin Kaisan kanssa pitämään vartiota nimeltä Naalit. Siinä kohtaa homma ns. lähti käsistä.. Oli jotain partiojuttua niin kuin koko ajan: kurssi, leiri, retki, kokous, kisa tai joku muu tapahtuma. Naalit-vartio oli minulle tärkeä, ja pidettiin jopa vartion kanssa pari muisteluretkeäkin. On ollut hauskaa seurata, miten osaavia nuoria naisia niistä kaikista vartiolaisista kasvoi. Oli kunnia olla heidän kaikkien vartionjohtaja.

Leiriportti.

 

Palataan tähän päivään. Haen Onnin ja pari kaveria ensimmäisestä partiokokouksesta, ehdin nähdä sisaruspiirin ja kuulla huudon. Tämän jälkeen kolme iloista poikaa juoksee kovaa vauhtia autolle ja takapenkillä alkaa iloinen puheensorina. Kysyn, että keksittekö laumalle nimen? Epämääräistä mutinaa ja kuuluu ehkä leijonat tai oravat, mutta takapenkki ei ole varma päätettiinkö asiasta. Muuten mieleen jäi polttopallo, paikkojen tutkiminen sekä nimileikki, johon liittyi sanomalehdellä huitomista. Pojat ovat silmin nähden tyytyväisiä. Tämä jos mikä lämmittää "vanhan partiolaisen" mieltä. Myöhemmin illalla poikien johtajalta tulleesta viestistä selviää, että lauman nimeä ei ole vielä päätetty, mutta sen pitäisi olla joku suomalainen petoeläin.

Partio on antanut minulle paljon. Kirjoitan joskus tarkemmin, mitä kaikkea partio on antanut, mutta etenkin seuraavia taitoja: johtaminen, ryhmässä toiminen ja organisointitaidot. Antanut minulle mahdollisuuden toimia vartionjohtajana, leirinjohtajana sekä lippukunnanjohtajana, mainitakseni vain ensimmäisenä mieleen tulevat ja tärket pestit.

Partionjohtajajatkokurssin viimeinen päivä.

Hassun hauskat kattotalkoot

Heinäkuussa tuli oltua katon rakennustalkoissa. Olen kiipeilijä niin korkeet paikat ei haittaa..? Vai haittaako? Oli vähän totuttelemista siihen, että katollakin pysyy aika helpolla varmistuksella. Ilman grigriä en olis pärjännyt. Olisi ehkä kannuttanut opetella jotain helpommissa oloissa, mutta sehän on turhaa jos jotain voi opetella korkeuksissa.

Päreet näkyy vielä.

Minun ei edes oikeastaan pitänyt päätyä kyseisiin kattotalkoisiin.. Elämässä välillä sattuu tapahtumaan asioita, että päätyy paikkaan, minne ei olettanut päätyvänsä ja työnantajankin vielä merkitsee listaan vapaan viikonlopun. Näin jälkikäteen aatellen olisi kyllä harmittanut, jos tuonne ei olisi tullut päädyttyä. Oli niin mahtava talkooporukka, jossa huumori kansi koko viikonlopun!

Näkymä katolta.

Varsinaiset hommat aloitin lauantainaamuna kärräämällä vanhoja kattotiilejä täytettävään lampeen. Kävi hyvin toiminnallisesta treenistä. Aamupäivän lopuksi siirryn katolle jossa aloitin irrottamaan vanhoja poikkipuita pärekatolta. Siinä menikin sitten myös lounaan jälkeinen iltapäivä. Sorkkaraudan purkuominaisuudet tuli tutuksi: miten päin rautaa kannattaa pitää kun puu on kunnolla kiinni ja miten päin, kun se on jo vähän löystynyt / irronnut. Oli vähän haastetta, kun samalla piti myös oppia luottamaan varmistukseen..

Näkyhän se sorkkarautakin jossain kuvassa.

Haravointihommia.

Lauantaina tuli naulailtua myös vanhoja nauloja takaisin paikoilleen. Ihme muuten, että kukaan ei tippunut vanhasta pärekatosta lävitse. Sen verran "kevyesti" se oli kasassa.. Itsekin olisin ihan hyvin voinut tippua vanhasta katosta lävitse.

Reikä vanhassa pärekatossa.

Sunnuntaina oli samasssa narussa ukon kanssa.. saatiin hauskoja juttuja siitä, että "en  päästä sinua kauemmaksi" jne. Suoritin myös vähemmän kauniin saapumisen katolle. Kiipeilijöiden sanastosta käytettäisiin sanaa "hyljetyyli".. Tässä kohtaa vois todeta, että asian ois ehkä voinut tehdä jotenkin helpomminkin.. Mutta hei! Viiihdepätkätkin on tärkeä osa talkoilua!

Talkoilija.

En ole hyvää nähnytkään, kun naulaamisesta puhutaan. Nyt joudun taas kohtaamaan tämän asian ja sain jos jonkimoista vinkkiä ja osin naulais alkoikin sujumaan.

Sunnuntaina keskityttiin "VMP-palveluissa" kattopeltien toimitukseen. Meistä kyllä tuli Sarkun kanssa tosi nohevia ja nopeita. Tietysti tärkeää oli myös tiimilippikset ja  tiimiväri.

"VMP"-tiimi.

"VMP - kuinka voin auttaa? Meiltä saat haastavat toimitukset haastaviin paikkoihin ja myös haastaville asiakkaille!"

Oli todella hienoa nähdä myös talossa aiemmin asuneiden vanhempien ihmisten tunteikkaat reaktiot. Se oli liikuttavaa. Ihan kuin olisi osa porukkaa, joka pelastaa tärkeän osan näiden ihmisten sielunmaisemaa. Uusi katto antaa talolle paljon lisää elinaikaa.

Onnellinen metsänneito, johon halko osui

Tänään tuntuu, että kesä on ohi ja syksy on tullut. Pidän kyllä syyssateista ja takkatulesta. Kylmä ja viima on syksyssä pahinta. Tätä syksyä ei onneksi tarvikkaan kohdata yksin.. joskus tapahtuu asioita, kun vähiten odottaa. Välillä kolahtaa kuin halko päähän.. Seuraavassa runossa on oikeaa sävyä:

Armotonta kaipausta,

hihitystä hirveä määrä,

siinä menee sekaisin

oikea ja väärä.

Katoaa kenkä ja paita

ja hampaasta paikka,

sukkasillani juoksen perässäsi,

kaupunkiin asti vaikka.
Eppu Nuotio

Kerkesin kesän aikana osallistua myös Salpapolun kätköttämiseen ja kolusin minulle uusia ja vanhoja bunkkereita. Minulla piti olla paljon aikaa, mutta toisin kävi. Pitikin tehdä kaikkea pöljää ja vähemmän pöljää. Pahinta minulle onkin se, että ei ole mitään tekemistä ja nukkua kerkeää sitten joskus hamassa tulevaisuudessa. Kuolema kuittaa univelat vai miten sen meni..

Keväällä päätin myös, että haluan oikeat kuvaukset metsässä/luonnossa "metsänneito-hengessä". Tämä oli 35-vuotislahja minulle itselleni. Eilen oli kuvaukset, jotka onnistuivat paremmin kuin hyvin. Lopullisen tuloksen näen vasta parin viikon päästä, mutta jo ensimmäiset saamani kuvat ovat loistavia. En voi kuin suositella Eeva Kauppilaa stailaamaan ja kuvaamaan, jos haluaa jotain tuollaista. Tai yleensäkin kuvaajan, joka kuuntelee toiveita ja sparraa niitä.

Pääsi minun telttanikin tänä keväänä reissuun: se kävi Jyväskylässä ja Kuopiossa sekä lähimetsässä. On se vaan mainio kesämökki. Suurimman haasteen teltan pystytykseen aiheutti Nokialla ollut laavu, mutta sekin ratkesi pystyttämällä teltta laavun sisään.

Tähän maastoon piti teltta Nokialla pystyttää..

Tuonne se teltta Nokialla päätyi.

Kesän aikana minusta tuli monta hyvää muistokuvaa, ja tarkoituksella käytiin myös ottamassa pari kuvaa "ihan pellollakin".

Kuva: Jani Hellberg

Nyt syksyä kohden toiveikkain mielin, toiveena voittaa onnen taustalla olevat muihin asioihin liittyvät vaikeudet. Kirjoitan niistä, kun illat pitenevät.  Olisi varmasti helpompaa, jos mieli ei olisi niin pohtiva ja herkkä. Se on samalla vahvuus ja heikkous, ja osa minua.

Ensimmäinen polkujuoksuni - Kotka Trail 6 km

Olen aika kilpailuhenkinen ja olen itse itseni pahin vastus. Kotka Trail osoitti sen taas: ilmoittautuduin mukaan juoksemaan 6 kilometria Rento-ryhmässä ilmoittautumisajan viimeisinä päivinä. En halunnut mennä juoksemaan toisten polun tukkeena. Vähän tuli kodin lähimaastoissa juoksenneltua polkuja tuntuman saamiseksi. Sykkeet nousi, ihan liian helposti. Tämä enteili todella huonoa suoritusta.


Lähimmän viikon mietin, että millä sykkeellä tai millä vauhdilla kannattaa juosta, että selviän maaliin asti. En päässyt varsinaiseen yhteisymmärrykseen itseni kanssa paitsi siitä, että minkä syketason saavuttamisen jälkeen kannattaa vähän himmata.


Kotka Trailin aamu koitti. Kisanumerot minulle ja 7-vuotiaalle pojalle oli jo torstaina haettu valmiiksi. Tässä kohtaa äitiä jännitti enemmän pojan suoritus kuin oma. Kisapaikalle selvittin ajoissa ja kerettiin vähän odottelemaankin.

Onnia jännittää ennen lähtöä.

Kuva: Timo Seppälä

Pojan tultua maaliin, hän kertoi, että reitti oli niin rankka, että välillä oli pakko kävellä. Loppusuoraa hän kuvasi seuraavasti: "Se oli jännä kohta (loppusuora), kun tulin loppusuoralle niin yritin pitää takana tulevan takana ja juoksin tosissani, mutta juuri ennen loppu uuvahdin". Onni kuitenkin ymmärsi tehneensä parhaansa ja se oli tälle perheelle voitto. Tästä ei tullut sitä suunnatonta pettymystä, mitä vähän pelkäsin. Näiltä osin etukäteen tehty pienen pojan henkinen valmennus oli onnistunut.

Kuva: Mikko Mäkelä

Onnin juoksun jälkeen alkoi oma lähtö lähenemään ja lähtökuume nousemaan. Miten sen kisanumero rinnassa saa ihmisen adrealiinin nousemaan? Mukavat alkulämmittelyt ja sitten odottelua, kun "kovemmat" juoksijat kirmaavat matkaan ja sen jälkeen itse odottelemaan lähtöviivalle.

Juoksu lähti kulkemaan alussa ihan kohtuullisesti, mutta liian kovaa tuli ilmeisesti juostua, kun syke oli heti siellä 180 pinnassa. Ja sen jälkeen syke ei oikein suostunut laskemaan, ja keskisykekin oli loppujen lopuksi 181. Kahteen kilometriin asti meni hyvin, mutta sitten alkoi ensimmäistä kertaa tuntumaan raskaalta jaloissa, mietin jo miten jaksaa loppuun asti.

Ei ole 707:n ilme rento. Kuva: Timo Seppälä.

Kolmen kilometrin jälkeen piti ottaa pari kävelyaskeltakin, osin hyytymisen takia ja osin letkaan joutumisen takia. Ei riittänyt siinä kohtaa voimat hankalassa maastossa ohitukseen. Lopputuloksen kannalta hidastaminen vähäksi aikaa oli varmasti hyvä asia tai olisin juossut takin tyhjäksi viimeistään neljän kilometrin kohdalla. Kun metsästä siirryttiin takasin rantaan ja yleisön eteen, niin nopeus kasvoi huomaamatta ja voi jälkeenpäin todeta, että loppuosa hiekkarannasta oli yhtä tuskaa..

Rannalta pois ja vielä kerran metsämaastoon ja ylämäkeen. Oli pakko ottaa kävelyaskelia. Viimeinen kilometri mentiin sisulla ei kunnolla. Luovuttaminen ei vaan sovi minulle tällasisissa asioissa.. En tiedä millon viimeeksi olen ollut niin onnellinen nähdessäni rannan rakennuksia, sillä ne kertoivat, että maali on lähellä.

Ei kai vaan tuskainen ilme? Kuva: Riku Lehtinen

Maalisuora koitti ja maaliviiva ylittyi ajassa 51:23. Aika oli oletettua huonompi, mutta sija tuloslistalla 71 (/158) oli oletettua parempi.  Maaliin tulon jälkeen uupumus vaihtui nopeasti itsensä voittamisen tunteeseen ja iloon. Taas yksi suoritus takana, jota en olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut edes yrittäväni, sillä juoksu ei kiinnostanut yhtään. Nestetankkauksen ja hetken rauhoittumisen jälkeen tuntui sille, että pystyy kävelemään Santalahden vaunualueelle, missä omat tavarat ja poika odottivat.

Juoksun jälkeen on helppo hymyillä.

Perille päästyäni kuulin, että Onni oli jo kysynyt, että mikä sillä äidillä kestää. Jälkeen päin hän taisi ymmärtää, että äidillä oli vähän pidempi matka taitettavana kuin hänellä itsellään oli ollut.

Parin tuntia tuli oltua vaunualueella elpymässä ennen auton hakua parkkipaikalta. Parkkiin kävellessä tunsi väsymyksen jaloissa. Miten kilometrin matka voi tuntua niin pitkälle..?

Maanantaina ajattelin lähteä suunnistamaan rennosti 2,8 km C-radan, ilman kiirettä. Samalla ajatuksena "palauttava lenkki". Kuinka kävikään? Pummasin huolella, radan läpi meno kesti melkein puolitoistatuntia ja gepsi näytti matkaa kertyneen 5,36 km.. eli ei mennyt ihan suunnitellusti, mutta lihaskivut hävisivät.

Ensi vuonna uudestaan, ja yksi kaverikin haastettu eli pitää jatkaa harjoituksia! Jos ei jo johonkin muuhun polkujuoksuun sitä ennen..

P.S. Oli hyvät järjestelyt ja mukavan vaihteleva reitti!

Virtaa luonnosta

Välillä on semmoinen olo, että tekisi vain mieli ottaa teltta ja kadota pariksi päiväksi.. Olla välittämättä mistään mitää paitsi itsestä ja ympäröivästä luonnosta. Katsella puron solinaa ja kuunnella tuulen henkäystä. Antaa tulen tehdä nuotiossa omia hienoja kuvioitaan ja rauhoittaa mieltä.

Kymmenen vuotta sitten se oli noin 10 minuuttia ja rinkka oli retkivalmis. Nykyään olen organisoinut tavarat liian tehokkaasti ympäri kämppää, joten joudun niitä vähän joka puolelta etsimään. Lisäksi on aina on vähän eripakkaus: lähteekö ilman poikaa vai pojan kanssa eli kuinka paljon voi oikeastaan olla omia tavaroita pojan vaatteiden ja makuupussin lisäksi jne. Muuttujia on nykyään enemmän.

Harrastuksissa kuten retkeilyssäkin on aina semmoinen hauska juttu, että jotain aina puuttuu. Jos sinulla sattuu olemaan "kaikki" niin sitten hukkaat jotakin olennaista, kuten otsalampun tai lempimettähousut repeävät. Tarvikevarasto huutaa päivitystä, välillä kyllä ihan turhuuksiakin. Mutta turhuudet ovat usein retkeilijälle tärkeitä, vaikka kaveri niille saattaakin nauraa. Retkityynyäkään en kaivannut ennen kuin vahingossa satuin saamaan lahjaksi ja nyt siitä ei haluaisi missään nimessä luopua. Osasyynä tosin saattaa olla myös iän tuoma mukavuudenhalu.

Vaikka äiti haluaa metsään, niin poika ei tai ainakaan telttailemaan. Kysyin tällä viikolla, että mentäisiinkö telttailemaan niin vastaus oli "vahva EI". Perusteluna, että siellä ei ole nettiä. Niin on ja ei, mutta mitä sanoo somettajaäiti tässä kohtaa pojalleen? Tämä kyseinen jättää vastamaamatta, koska kysymys on monisyinen tai ainakin vastaus siihen. Välillähän on "nettiä" enemmän ja vähemmän, ja välillä ei ollenkaan, riippuu missä metsässä ollaan. Pitääköhän äidin ostaa lisää varavirtaa, että pääsee metsään / telttailemaan.. Tällä viimeisellä kommentilla kerään varmasti säkillisen "huono äiti" -pisteitä. Todellisuudessa tilanne on onneksi sen luonteinen, että luonnon helmassa ollessa Onni ei malta pelata niin paljon kuin kotioloissa, luonto kutsuu tutkimaan. Mutta äidin eikä pojan retkestä tule onnistunutta, jos lähtökohta jommalla kummalla osapuolella on negatiivinen. Lopputulos pitkällä juoksulla lienee parempi, jos äiti hankkii lisää varavirtaa ja hyväksyy pienet annokset pelaamista myös luonnonhelmassa.

Kai se kohta metsään mentävä.. Kesämökkinikin eli teltta jo kaipailisikin tuuletusta talven jäljiltä. Laavut järven tai lammen rannalla ovat parhaita yöpymispaikkoja. Onneksi sellaisia laavupaikkoja löytyy paljon täältä tuhansien järvien maasta. Monta hienossa paikassa olevaa laavua on tullut vastaan kiipeily- ja vaellusreissuilla sekä geokätköjä etsiessä.

Sosiaalinen erakko

Olen aina nauttinut enemmän ja vähemmän yksin olosta. Riippunut elämäntilanteesta kuinka vähän tai paljon. Osa ihmisistä pitänee minua todella sosiaalisena, ja varmasti suurimmaksi osaksi se pitääkin paikkansa. Mutta minussa on puoli, että en jaksa "turhia ihmissuhteita" eikä minun tarvitse koko ajan rakentaa äärettömän isoa kaveriverkkoa, että tiedän asemani sosiaalisuhteissa olevan vakaa. Joskus olen jopa havahtunut mieittimään: "Pitäisikö minun rakentaa vahvemmin verkostoja ympärilleni, koska niistä voi joskus olla hyötyä?"

Ehkä minua on siunattu niin monella hyvällä ystävällä, joista tiedän, että he ovat siellä jossain ja tukevat jos tarvitsen, että minun ei tarvitse kutoa verkkoa. He eivät ole samalla paikkakunnalla, mutta tiedän aina selviäväni. Ja nykyisen kaltaisessa "älypuhelinmaailmassa" ystävä, joka on 20 km tai 100 km päässä on oikeastaan yhtä lähellä.

Nykyisessä työpaikassani olen onneksi saanut tutustua pariin hienoon ihmisiin, jotka oikeasti puhuvat samaa kieltä eikä kaikkea tarvitse selittää raulangasta vääntäen. Täytyy myöntää, että se on arvokasta, mutta se on sattumien summa onko se mahdollista vai ei. Olen aina ennemmin asiallinen työkaveri kuin "wannabe"-ystävä. Tämä ei tarkoita etten arvostaisi niitä muita työkavereita niissä asioissa, missä he ovat hyviä, mutta heille ei välttämättä huvita kertoa oman elämän iloista ja suruista. Ehkä tästä johtuen olen huomannut saavani asiallista tietoa nopeasti, mutta turhat juorut eivät heti saavuta  minua, mutta pystyn elämään tämän kanssa.

Tässä "sosiaalinen erakko" -asiassa on aina välillä pieni ristiriita, että tykkään puhua ja paljon. Pidän myös kuuntelusta, jos ihmisellä on hvvä ääni ja sujuva kerronta. Se on kuin musiikkia korville. Välillä minut valtaakin älytön höpötyksen ja puhumisen tarve, ja voi sitä parkaa, joka silloin sattuu kohdalle. Tämmöinen tunne tuppaa nykyään välillä iskevän ja pahasti, kun usein työkielenä on englanti ja suomen puhuminen jää vähemmälle. Tässä on kyllä semmoinenkin hauska puoli, että eilen illalla huomasin huutelevani Onnille, että "Ready? Are you ready or not?" Onni kuitenkin selvästi nauttii kielen/kielien oppimisesta, niin hänestä tämä on vaan hyvä juttu, kun "häh" kommentin jälkeen selitän, mitä tarkoitan.

Tällä hetkellä käyn itseni kanssa jonkin asteista kasvukamppailua, ja huomaan viettäväni usein aikaa epämukavuusalueella. Toisinaan se kiristää pinnaa, mutta antaa samalla paljon ja kehitystä tapahtuu.  Samalla äidin ymmärryksen pitäsi riittää 7-vuotiaan kasvun iloille ja karikoille. Voi sitä pientä poikaa, jonka mieli on vähintään yhtä monimutkainen, syvällinen ja analyyttinen kuin äitinsä. Innolla odotan, mitä siitä hiomattomasta timantista vielä kasvaa..

Tyhjä paperi

Katson tyhjää paperia.. Tyhjä paperi kuvaa nykyistä tilannetta aika hyvin. Minulla oli suunnitelma, mutta osa siitä on kadonnut savuna ilmaan. Huomaan, että minulla ei ole minkäänlaista 5-vuotissuunnitelmaa niin kuin yleensä aina on ollut. "Missä olen ja mitä teen viiden vuoden päästä?"

Jotenkin minua ihmisenä kuvaa se, että sillä, mitä teen pitää olla joku merkitys, joku päämäärä. Päämäärän perusteella luon tavoitteita. Moni asia pitää perustella itselle.. Olisi varmasti helpompaa olla ajattelematta näin monimutkaisesti. Tästä syystä en voi tehdä "työhommiakaan" vähän sinne päin vaan vähintään omat kriteerit täyttävällä tavalla. Olen joissain asioissa todella tehokas, ja silloin minua saattaa ahdistaa jonkun tehottomuus." Jos asian voi tehdä helposti niin miksi se pitää tehdä vaikeasti?"

Onneksi osaan kuitenkin ottaa vapaa-aikana rennommin, vaikka toisaalta nykyään saataan tuntea huonoa omatuntoa vapaapäivästä, jolloin en ole saanu mitään aikaan tai "tehnyt mitään". Tänään oli hyvä vapaapäivä; geokätköilyä kavereiden ja pojan kanssa.


Oli hienoa nähdä hiidenkirnu ja kivuta Falkbergetin laelle. Tämän jälkeen vielä katsella maisemia Gamlasbergitin laelta Lapjärven suuntaan. Oli hienoa huomata, että poika jaksoi hyvin ja selkeästi nautti polulla juoksemisesta. Ilokseni huomasin hänen rohkeutensakin kasvaneen. Poika meni alas sellaisesta kohdasta kalliota, että viime kesänä ei olisi vielä ollut puhettakaan ja oma-aloitteisesti, apua kyselemättä.

Falkbergetin laelta.

Olisi varmasti helpompaa jos olisin armollisempi itselleni. Minua vaivaava tarkkuus ei onneksi esinny joka asiassa, mutta hyvästä muistista johtuen esim. työasioissa tätä paljon esiintyy yksityiskohtina ja työn tuloksena. Poikanikin on tarkka, mutta erilaisissa asioissa. Aiheuttaa muuten välillä hauskoja törmäyskursseja äiti-poikasuhteessa, kun äiti ei haittaa järjestelmällinen kaaos ja poika haluaisi kaiken olevan paikoillaan. Onneksi poika voi toteuttaa omaa tarkkuuttaan omassa huoneessaan, vaikka tosin nyt minulle on jo kerrottu, että tarvitaan lisää hyllyjä, jotta kaikki tavarat saadaan järjesteltyä.

Näkymä Gamlasbergetin päältä.