torstai 26. toukokuuta 2016

Ensimmäinen polkujuoksuni - Kotka Trail 6 km

Olen aika kilpailuhenkinen ja olen itse itseni pahin vastus. Kotka Trail osoitti sen taas: ilmoittautuduin mukaan juoksemaan 6 kilometria Rento-ryhmässä ilmoittautumisajan viimeisinä päivinä. En halunnut mennä juoksemaan toisten polun tukkeena. Vähän tuli kodin lähimaastoissa juoksenneltua polkuja tuntuman saamiseksi. Sykkeet nousi, ihan liian helposti. Tämä enteili todella huonoa suoritusta.


Lähimmän viikon mietin, että millä sykkeellä tai millä vauhdilla kannattaa juosta, että selviän maaliin asti. En päässyt varsinaiseen yhteisymmärrykseen itseni kanssa paitsi siitä, että minkä syketason saavuttamisen jälkeen kannattaa vähän himmata.


Kotka Trailin aamu koitti. Kisanumerot minulle ja 7-vuotiaalle pojalle oli jo torstaina haettu valmiiksi. Tässä kohtaa äitiä jännitti enemmän pojan suoritus kuin oma. Kisapaikalle selvittin ajoissa ja kerettiin vähän odottelemaankin.

Onnia jännittää ennen lähtöä.


Kuva: Timo Seppälä
Pojan tultua maaliin, hän kertoi, että reitti oli niin rankka, että välillä oli pakko kävellä. Loppusuoraa hän kuvasi seuraavasti: "Se oli jännä kohta (loppusuora), kun tulin loppusuoralle niin yritin pitää takana tulevan takana ja juoksin tosissani, mutta juuri ennen loppu uuvahdin". Onni kuitenkin ymmärsi tehneensä parhaansa ja se oli tälle perheelle voitto. Tästä ei tullut sitä suunnatonta pettymystä, mitä vähän pelkäsin. Näiltä osin etukäteen tehty pienen pojan henkinen valmennus oli onnistunut.


Kuva: Mikko Mäkelä


Onnin juoksun jälkeen alkoi oma lähtö lähenemään ja lähtökuume nousemaan. Miten sen kisanumero rinnassa saa ihmisen adrealiinin nousemaan? Mukavat alkulämmittelyt ja sitten odottelua, kun "kovemmat" juoksijat kirmaavat matkaan ja sen jälkeen itse odottelemaan lähtöviivalle.

Juoksu lähti kulkemaan alussa ihan kohtuullisesti, mutta liian kovaa tuli ilmeisesti juostua, kun syke oli heti siellä 180 pinnassa. Ja sen jälkeen syke ei oikein suostunut laskemaan, ja keskisykekin oli loppujen lopuksi 181. Kahteen kilometriin asti meni hyvin, mutta sitten alkoi ensimmäistä kertaa tuntumaan raskaalta jaloissa, mietin jo miten jaksaa loppuun asti.

Ei ole 707:n ilme rento. Kuva: Timo Seppälä.
Kolmen kilometrin jälkeen piti ottaa pari kävelyaskeltakin, osin hyytymisen takia ja osin letkaan joutumisen takia. Ei riittänyt siinä kohtaa voimat hankalassa maastossa ohitukseen. Lopputuloksen kannalta hidastaminen vähäksi aikaa oli varmasti hyvä asia tai olisin juossut takin tyhjäksi viimeistään neljän kilometrin kohdalla. Kun metsästä siirryttiin takasin rantaan ja yleisön eteen, niin nopeus kasvoi huomaamatta ja voi jälkeenpäin todeta, että loppuosa hiekkarannasta oli yhtä tuskaa..

Rannalta pois ja vielä kerran metsämaastoon ja ylämäkeen. Oli pakko ottaa kävelyaskelia. Viimeinen kilometri mentiin sisulla ei kunnolla. Luovuttaminen ei vaan sovi minulle tällasisissa asioissa.. En tiedä millon viimeeksi olen ollut niin onnellinen nähdessäni rannan rakennuksia, sillä ne kertoivat, että maali on lähellä.

Ei kai vaan tuskainen ilme? Kuva: Riku Lehtinen

Maalisuora koitti ja maaliviiva ylittyi ajassa 51:23. Aika oli oletettua huonompi, mutta sija tuloslistalla 71 (/158) oli oletettua parempi.  Maaliin tulon jälkeen uupumus vaihtui nopeasti itsensä voittamisen tunteeseen ja iloon. Taas yksi suoritus takana, jota en olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut edes yrittäväni, sillä juoksu ei kiinnostanut yhtään. Nestetankkauksen ja hetken rauhoittumisen jälkeen tuntui sille, että pystyy kävelemään Santalahden vaunualueelle, missä omat tavarat ja poika odottivat.

Juoksun jälkeen on helppo hymyillä.

Perille päästyäni kuulin, että Onni oli jo kysynyt, että mikä sillä äidillä kestää. Jälkeen päin hän taisi ymmärtää, että äidillä oli vähän pidempi matka taitettavana kuin hänellä itsellään oli ollut.

Parin tuntia tuli oltua vaunualueella elpymässä ennen auton hakua parkkipaikalta. Parkkiin kävellessä tunsi väsymyksen jaloissa. Miten kilometrin matka voi tuntua niin pitkälle..?

Maanantaina ajattelin lähteä suunnistamaan rennosti 2,8 km C-radan, ilman kiirettä. Samalla ajatuksena "palauttava lenkki". Kuinka kävikään? Pummasin huolella, radan läpi meno kesti melkein puolitoistatuntia ja gepsi näytti matkaa kertyneen 5,36 km.. eli ei mennyt ihan suunnitellusti, mutta lihaskivut hävisivät.

Ensi vuonna uudestaan, ja yksi kaverikin haastettu eli pitää jatkaa harjoituksia! Jos ei jo johonkin muuhun polkujuoksuun sitä ennen..

P.S. Oli hyvät järjestelyt ja mukavan vaihteleva reitti!

maanantai 16. toukokuuta 2016

Virtaa luonnosta

Välillä on semmoinen olo, että tekisi vain mieli ottaa teltta ja kadota pariksi päiväksi.. Olla välittämättä mistään mitää paitsi itsestä ja ympäröivästä luonnosta. Katsella puron solinaa ja kuunnella tuulen henkäystä. Antaa tulen tehdä nuotiossa omia hienoja kuvioitaan ja rauhoittaa mieltä.



Kymmenen vuotta sitten se oli noin 10 minuuttia ja rinkka oli retkivalmis. Nykyään olen organisoinut tavarat liian tehokkaasti ympäri kämppää, joten joudun niitä vähän joka puolelta etsimään. Lisäksi on aina on vähän eripakkaus: lähteekö ilman poikaa vai pojan kanssa eli kuinka paljon voi oikeastaan olla omia tavaroita pojan vaatteiden ja makuupussin lisäksi jne. Muuttujia on nykyään enemmän.


Harrastuksissa kuten retkeilyssäkin on aina semmoinen hauska juttu, että jotain aina puuttuu. Jos sinulla sattuu olemaan "kaikki" niin sitten hukkaat jotakin olennaista, kuten otsalampun tai lempimettähousut repeävät. Tarvikevarasto huutaa päivitystä, välillä kyllä ihan turhuuksiakin. Mutta turhuudet ovat usein retkeilijälle tärkeitä, vaikka kaveri niille saattaakin nauraa. Retkityynyäkään en kaivannut ennen kuin vahingossa satuin saamaan lahjaksi ja nyt siitä ei haluaisi missään nimessä luopua. Osasyynä tosin saattaa olla myös iän tuoma mukavuudenhalu.


Vaikka äiti haluaa metsään, niin poika ei tai ainakaan telttailemaan. Kysyin tällä viikolla, että mentäisiinkö telttailemaan niin vastaus oli "vahva EI". Perusteluna, että siellä ei ole nettiä. Niin on ja ei, mutta mitä sanoo somettajaäiti tässä kohtaa pojalleen? Tämä kyseinen jättää vastamaamatta, koska kysymys on monisyinen tai ainakin vastaus siihen. Välillähän on "nettiä" enemmän ja vähemmän, ja välillä ei ollenkaan, riippuu missä metsässä ollaan. Pitääköhän äidin ostaa lisää varavirtaa, että pääsee metsään / telttailemaan.. Tällä viimeisellä kommentilla kerään varmasti säkillisen "huono äiti" -pisteitä. Todellisuudessa tilanne on onneksi sen luonteinen, että luonnon helmassa ollessa Onni ei malta pelata niin paljon kuin kotioloissa, luonto kutsuu tutkimaan. Mutta äidin eikä pojan retkestä tule onnistunutta, jos lähtökohta jommalla kummalla osapuolella on negatiivinen. Lopputulos pitkällä juoksulla lienee parempi, jos äiti hankkii lisää varavirtaa ja hyväksyy pienet annokset pelaamista myös luonnonhelmassa.



Kai se kohta metsään mentävä.. Kesämökkinikin eli teltta jo kaipailisikin tuuletusta talven jäljiltä. Laavut järven tai lammen rannalla ovat parhaita yöpymispaikkoja. Onneksi sellaisia laavupaikkoja löytyy paljon täältä tuhansien järvien maasta. Monta hienossa paikassa olevaa laavua on tullut vastaan kiipeily- ja vaellusreissuilla sekä geokätköjä etsiessä.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Sosiaalinen erakko

Olen aina nauttinut enemmän ja vähemmän yksin olosta. Riippunut elämäntilanteesta kuinka vähän tai paljon. Osa ihmisistä pitänee minua todella sosiaalisena, ja varmasti suurimmaksi osaksi se pitääkin paikkansa. Mutta minussa on puoli, että en jaksa "turhia ihmissuhteita" eikä minun tarvitse koko ajan rakentaa äärettömän isoa kaveriverkkoa, että tiedän asemani sosiaalisuhteissa olevan vakaa. Joskus olen jopa havahtunut mieittimään: "Pitäisikö minun rakentaa vahvemmin verkostoja ympärilleni, koska niistä voi joskus olla hyötyä?"


Ehkä minua on siunattu niin monella hyvällä ystävällä, joista tiedän, että he ovat siellä jossain ja tukevat jos tarvitsen, että minun ei tarvitse kutoa verkkoa. He eivät ole samalla paikkakunnalla, mutta tiedän aina selviäväni. Ja nykyisen kaltaisessa "älypuhelinmaailmassa" ystävä, joka on 20 km tai 100 km päässä on oikeastaan yhtä lähellä.

Nykyisessä työpaikassani olen onneksi saanut tutustua pariin hienoon ihmisiin, jotka oikeasti puhuvat samaa kieltä eikä kaikkea tarvitse selittää raulangasta vääntäen. Täytyy myöntää, että se on arvokasta, mutta se on sattumien summa onko se mahdollista vai ei. Olen aina ennemmin asiallinen työkaveri kuin "wannabe"-ystävä. Tämä ei tarkoita etten arvostaisi niitä muita työkavereita niissä asioissa, missä he ovat hyviä, mutta heille ei välttämättä huvita kertoa oman elämän iloista ja suruista. Ehkä tästä johtuen olen huomannut saavani asiallista tietoa nopeasti, mutta turhat juorut eivät heti saavuta  minua, mutta pystyn elämään tämän kanssa.

Tässä "sosiaalinen erakko" -asiassa on aina välillä pieni ristiriita, että tykkään puhua ja paljon. Pidän myös kuuntelusta, jos ihmisellä on hvvä ääni ja sujuva kerronta. Se on kuin musiikkia korville. Välillä minut valtaakin älytön höpötyksen ja puhumisen tarve, ja voi sitä parkaa, joka silloin sattuu kohdalle. Tämmöinen tunne tuppaa nykyään välillä iskevän ja pahasti, kun usein työkielenä on englanti ja suomen puhuminen jää vähemmälle. Tässä on kyllä semmoinenkin hauska puoli, että eilen illalla huomasin huutelevani Onnille, että "Ready? Are you ready or not?" Onni kuitenkin selvästi nauttii kielen/kielien oppimisesta, niin hänestä tämä on vaan hyvä juttu, kun "häh" kommentin jälkeen selitän, mitä tarkoitan.

Tällä hetkellä käyn itseni kanssa jonkin asteista kasvukamppailua, ja huomaan viettäväni usein aikaa epämukavuusalueella. Toisinaan se kiristää pinnaa, mutta antaa samalla paljon ja kehitystä tapahtuu.  Samalla äidin ymmärryksen pitäsi riittää 7-vuotiaan kasvun iloille ja karikoille. Voi sitä pientä poikaa, jonka mieli on vähintään yhtä monimutkainen, syvällinen ja analyyttinen kuin äitinsä. Innolla odotan, mitä siitä hiomattomasta timantista vielä kasvaa..